Mitä tulee kahteen lääkkeeseen, toinen on luottamista Jumalaan ja kärsivällisyyttä, ja toinen on luottamista Luojansa mahtiin ja uskoa Hänen viisauteensa. Onko asia näin? Todellakin on näin. Mitä pelättävää on ihmisellä, joka kyvyttömyytensä todistuksen kautta luottaa Maailman Hallitsijaan, jolla on valta komentaa ”Ole! Ja se on.” (Koraani 2:117). Sillä pahimman vastoinkäymisen edessä hän sanoo: ”Totisesti Jumalalle kuulumme, ja totisesti Hänelle palaamme” (Koraani 2:156) ja asettaa luottamuksensa Armollisimpaan Hyväntekijäänsä. Henkilö, jolla on Jumalan tuntemusta, saa nautintoa kyvyttömyydestä, Jumalan pelosta. Kyllä, pelossa on nautinto. Jos kahdentoista kuukauden ikäinen vauva olisi riittävän älykäs, jotta häneltä voisi kysyä: ”Mikä on kaikkein miellyttävintä ja suloisinta sinulle?”, voisi hän hyvin sanoa: ”Ymmärtää oma kyvyttömyyteni ja avuttomuuteni, pelätä äitini lempeää läimäystä ja samalla turvata hänen suloiseen poveensa. Mutta kaikkien äitien myötätunto on vain välähdys Jumalallisen armon ilmentymästä. Juuri tästä syystä viisaat ovat löytäneet tällaista iloa kyvyttömyydestä ja Jumalan pelosta kiivaasti vakuuttaen olevansa vailla voimaa ja valtaa ja turvanneet Jumalaan voimattomuutensa kautta. He ovat tehneet voimattomuudesta ja pelosta itselleen välittäjän.
Toinen lääke on kiitos ja tyytyväisyys, harras pyyntö ja rukous ja luottaminen Armollisimman Elättäjän armoon. Onko näin? Kyllä, sillä kuinka voisivat köyhyys, halu ja tarve olla kivuliaita ja raskaita Anteliaista Anteliaimman vieraalle, Joka tekee koko maasta palkkioiden pöydän ja keväällä kimpun kukkia ja Joka asettaa kukat pöydälle ja levittelee ne ympäriinsä? Köyhyys ja tarve ottavat miellyttävän ruokahalun muodon. Vieras yrittää kasvattaa köyhyyttään samalla tavoin kuin ruokahaluaankin. Tämän takia viisaat ovat ylpeitä haluista ja köyhyydestä. Mutta varo, älä ymmärrä tätä väärin! Tämä tarkoittaa, että Jumalan edessä tulee olla tietoinen omasta köyhyydestään ja rukoilla Häntä, eikä pöyhistellä ihmisten edessä ja ryhtyä kerjäläiseksi.