Jos haluat nähdä, mikä todellinen inhimillinen velvollisuus ja mikä luonnollinen, asianmukainen seuraus ihmisen luomisesta on suorittaa määrätyt rukoukset, eikä syyllistyä vakaviin synteihin, kuuntele ja ota opiksesi seuraava vertaus.
Kerran, yleisen liikekannallepanon aikaan, kaksi sotilasta joutuivat samaan rykmenttiin. Yksi heistä oli hyvin koulutettu ja tunnollinen, toinen taas juuri värväytynyt ja itsekeskeinen. Tunnollinen sotilas keskittyi koulutukseen ja sotaan, eikä antanut ajatustakaan ruoka-annoksille ja ravinnolle, sillä hän tiesi, että oli valtion velvollisuus ruokkia ja varustaa hänet, hoitaa hänet, jos hän sairastui ja jopa laittaa ruoka hänen suuhunsa, jos tarve vaati. Hän tiesi, että hänen keskeinen velvollisuutensa oli harjoitella ja taistella. Mutta hänen työtään olisi myös osallistua joihinkin muonitustehtäviin ja käyttää laitteistoa. Hän keittäisi kattiloita, pesisi ruoka-astioita, ja toisi niitä. Jos häneltä silloin kysyttäisiin: ”Mitä sinä teet?”, hän vastaisi: ”Teen uuvuttavaa tehtävää valtiolle.” Hän ei sanoisi: ”Teen työtä elääkseni.”
Alokas oli kiinnostunut vatsastaan, eikä kiinnittänyt huomiota koulutukseen ja sotaan. ”Se on valtion asia. Mitä se minulle kuuluu?”, sanoisi hän. Hän ajatteli alati toimeentuloaan ja poistui rykmentistä markkinoille tekemään ostoksia. Eräänä päivänä hänen hyvin koulutettu ystävänsä sanoi hänelle: