Näin illansuussa ihmisen henki, joka on äärettömän kyvytön ja heikko, äärettömän köyhä ja avuton, syösty tulevaisuuden äärettömään pimeyteen ja heitelty ympäriinsä keskellä lukemattomia tapahtumia, suorittaa Isha-rukouksen, jolla on tämä merkitys: ihminen sanoo kuten Abraham: ”Minä en rakasta katoavaisia”, (Koraani 6:76) ja rukousten kautta etsii turvaa Kuolemattoman Palvonnan Kohteen Tuomioistuimesta, Iankaikkiselta Rakastetulta, ja tässä tilapäisessä maailmassa ja ohikiitävässä elämässä ja pimeässä tulevaisuudessa rukoilee hän Ikuisesti Pysyvää, ja hetkeksi kesken päättymätöntä keskustelua, iankaikkisen elämän muutamaksi sekunniksi pyytää hän saada Kaikkein Armollisimman ja Armeliaimman armon suosion ja Hänen johdatuksensa valon, joka levittää valoa hänen maailmaansa ja valaisee hänen tulevaisuutensa ja sitoo haavat, jotka johtuvat kaikkien olentojen ja ystävien kuolemasta ja rappiosta.
Hetkellisesti ihminen unohtaa salaisen maailman, joka on unohtanut hänet, ja vuodattaa surunsa itkemällä Armon Tuomioistuimessa, ja mitä tahansa tapahtuukin ennen nukkumista – joka muistuttaa kuolemaa – suorittaa hän viimeisen palvonnan velvollisuutensa. Ja sulkeakseen suotuisasti päivittäisten tekojensa merkinnät nousee hän rukoilemaan, eli hän nousee astuakseen Iankaikkisesti Rakastetun ja Palvotun läheisyyteen sen sijaan, että olisi kuolevaisten rakkaittensa parissa, Anteliaimman Kaikkivaltiaan luokse kyvyttömien olentojen sijasta, joilta hän kerjää, Armeliaimman Suojelijan luokse pelastuakseen turmiollisten olentojen pahuudelta, joiden edessä hän vapisee.
Hän aloittaa suura al-Fatihalla, eli sen sijaan, että ylistäisi ja olisi kiitollisuuden velassa vajavaisille ja puutteellisille olennoille, jotka eivät ole sen arvoisia, ylistää ja kunnioittaa hän Maailmojen Valtiasta, Joka on Ehdottomasti Täydellinen, Täysin Omavarainen, Armeliain ja Anteliain. Sitten hän etenee pisteeseen: ”Sinua yksin me palvomme.”