Kuten Kahdennenkymmenennensimmäisen Sanan Ensimmäisessä Sijassa on selitetty, Kaikkivaltiaan Jumalan ihmiselle suoma kärsivällisen kestävyyden voima riittää jokaiseen vastoinkäymiseen, ellei sitä haaskata perusteettomiin pelkoihin. Mutta ylivallan harhaluulojen ansiosta ihminen laiminlyö ja kuvittelee tämän tilapäisen elämän ikuiseksi haaskaten kestävyyden voimansa menneeseen ja tulevaisuuteen. Hänen kestävyytensä ei vastaa nykyhetken vastoinkäymisiä, ja hän alkaa valittamaan. Ikään kuin – Jumala varjelkoon! – hän valittaisi Kaikkivaltiaasta Jumalasta ihmisille. Perusteettomasti, ja jopa mielipuolisella tavalla hän valittaa ja osoittaa kärsivällisyyden puutteensa.
Jos kulunut päivä sisälsi vastoinkäymisiä, ahdistus on nyt poissa, ja vain levollisuus jää jäljelle - tuska on kadonnut, ja mielihyvä sen katoamisesta jää jäljelle – vaiva on poissa, ja palkkio jää jäljelle. Näin ollen ei pitäisi valittaa, vaan olla kiitollinen nautinnosta. Epäonnea ei pitäisi paheksua vaan rakastaa sitä. Vastoinkäymisten ansiosta menneisyyden ohikiitänyt elämä lasketaan ikuiseksi ja siunatuksi elämäksi. Menneen tuskan ajatteleminen mielikuvituksella höystettynä, ja siten osan kärsivällisyyttä tuhlaaminen, on hulluutta.
Mitä tulee tulevaisuuden päiviin: koska ne eivät ole vielä saapuneet, olisi typeryyttä ajatella silloin syntyvää sairautta tai vastoinkäymistä ja osoittaa malttamattomuutta. Sanoa itselleen "Huomenna tai ylihuomenna tulen olemaan nälkäinen ja janoinen", ja jatkuvasti juoda vettä ja syödä leipää tänään, on puhdasta hulluutta. Vastaavasti tulevaisuuden olemattomien vastoinkäymisten ja sairauksien ajatteleminen nyt, niiden kärsiminen jo nyt, malttamattomuutensa osoittaminen ja itsensä alistaminen ilman mitään pakkoa on sellainen tyhmyys, ettei se enää ansaitse sääliä ja myötätuntoa.
Lyhyesti, aivan kuten kiitollisuus kasvattaa jumalallista palkkiota, samoin valittaminen kasvattaa vastoinkäymisiä ja poistaa kaikki tilaisuudet myötätuntoon.